Useissa urheilulajeissa, kuten koripallossa, jalkapallossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa urheilu-uran rakentaminen nähdään mahdollisuutena parantaa omaa sosio-ekonomista asemaa (Soccer Raises Athletes from Poverty Abroad, Opinion | Football as a Way Out of Poverty) ja monet maailman absoluuttisella huipulla kilpailevista urheilijoista ovatkin ponnistaneet hyvin alkeellisista ja köyhistä olosuhteista.
Länsimaissa, joissa uravaihtoehtoja ja koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia elintason parantamiseen on runsaasti, urheilu-uran rakentaminen nähdään enemmänkin uhrauksena, eikä urheilijaa ammattikuntana tunnisteta tai osata arvostaa (”Ulkopuolinen” – Viivi Lehikoinen koki jäävänsä Suomessa yhteiskunnan ulkopuolelle).
Hyvin monet urheilijat – erityisesti yksilöurheilijat – eivät ole missään työsuhteessa, ja merkittävän poikkeuksen tähän tekevät vain isot palloilulajit. Ja kun nuori urheilija ei ole varsinaisessa työsuhteessa eikä kenenkään palkkalistoilla, ei urheilu-uran tuomasta toimeentulosta monissa lajeissa ole takeita. Ei siis ihme, ettei urheilu-uran rakentamista nähdä nykypäivänä niin houkuttelevana vaihtoehtona, kun yhteiskunta ja sen rakenteetkaan eivät tue tai arvosta ammatikseen urheilevia (Laura Tast ja Jarno Parikka: Ammatti, jota ei ole olemassa | Olympiakomitea).
Mutta ehkäpä nuoria kilpaurheilijoita ja urheilu-uran aikaisia vuosia tulisi tarkastella laajemmassa kontekstissa. On selvää, että kilpaurheilu vaatii tavoitteellisuutta, määrätietoisuutta, sinnikkyyttä, hyviä arjen- ja ajankäytönhallinnan taitoja ja jopa markkinointi- ja talousosaamista. Urheilija on läheisessä yhteistyössä useiden eri toimijoiden ja ammattikuntien edustajien kanssa. Tämä vaatii vuorovaikutus- ja itseilmaisutaitoja. Eivätkö kaikki nämä taidot ole sellaisia, joita arvostamme työelämässä?
Usein urheilija on itse itsensä paras käyntikortti ja meritoituminen urheilu-uralla varmasti parantaa urasiirtymämahdollisuuksia, kuten Matti Heikkinen, nykyinen Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja totesi vuonna 2019, juuri uransa lopetettuaan (Urheilijan ammatin arvostuksessa edelleen paljon työtä: ”Urheilu voi fiksusti hoidettuna olla tuottoisakin ammatti” – Suomen Olympiakomitea). Kuitenkin vain pieni osa ammatikseen urheilevista voi saavuttaa niin merkittävää urheilumenestystä, joka itsessään toimisi CV:nä ja avaisi uusia uramahdollisuuksia. Kun vielä huomioidaan nykyiset koulutusvaatimukset ja hallituksen linjaukset (Valtioneuvosto), harva urheilija voi jäädä uransa jälkeen laakereilleen lepäämään ilman minkään alan koulutuksen hankkimista.
Suomen Olympiakomitea nostaa esille kolme kaksoisuramallia: urheilu ensimmäisenä ammattina, urheilun ja opiskelun yhdistäminen sekä urheilun ja työn yhdistäminen. Osa uskaltaa heittäytyä täysipainoisesti urheiluun ja osa haluaa tai on taloudellisesti pakotettu yhdistämään tavoitteellisen urheilun joko osa-aikaisen työn tai opiskelun kanssa. Urheilu-uralla opittujen taitojen, kuten itseohjautuvuuden, järjestelmällisyyden ja vuorovaikutustaitojen pohjalle on helppo rakentaa vahva osaaminen alalle kuin alalle. Siksi tavoitteellisia, huippu-urheilu-uraa tavoittelevia ja siitä unelmoivia nuoria ei saisi unohtaa, vaan heille tulisi olla tarjolla joustavia vaihtoehtoja aktiivisen kilpaurheilu-uran aikaiseen työelämätaitojen hankkimiseen ja/tai kouluttautumiseen, helpottamaan ja sujuvoittamaan siirtymistä työelämään urheilu-uran päättyessä.
Juuri tähän Jyväskylän yliopiston ja Kajaanin ammattikorkeakoulun yhteinen LIIKU-hanke tähtää. Hankkeessa halutaan tarjota tavoitteellisille urheilijoille, mutta myös valmentajille joustava opintopolku, joka mahdollistaa kahden liikunta-alan korkeakoulututkinnon edistämisen jo huippu-urheiluvaiheessa. Valmentajille tämä tarjoaa mahdollisuuden yhdistää aktiivisen valmennustyön ja itsensä akateemisen kehittämisen ja uravaihtoehtojen laajentamisen. Kun urheilijan/valmentajan aktiiviura päättyy, on hän jo mahdollisesti saavuttanut yhden tai kaksi korkeakoulututkintoa tai voi sujuvasti jatkaa keskeneräisiä opintojaan, mikä voi joskus hyvinkin raskaalta tuntuvan urheilu-uran päättymisen aikaan tuoda arkeen sisältöä ja merkityksen tunnetta ja liittää yksilön osaksi yhteiskuntaa.